En ole koko viikkoon edes ehtinyt blogia päivittämään. Töissä on hirmuisen sekavaa ja kiireistä. Muutoksia tulee jatkuvalla syötöllä ja kuten aikaisemminkin totesin, kohta ei enää kukaan tiedä, kuka tekee mitäkin ja missä.

Mulle on ilmeisesti tulossa kesälomittajaksi eräs vähän erikoinen ihminen. Spessu suorastaan! Hän on mies, joka jo itsessään on harvinaista alallamme. Mutta koko persoona on todella erikoinen. Hän on hyvin syvällinen, asioita laajalti pohdiskeleva ihminen. Olenhan mä itsekin jollain lailla samantyylinen, tykkään ajatella asioita eri kanteilta, mutta täytyy sanoa, että se ei koske minun kohdallani työelämää. Hommat on hoidettava, se on pääasia. Ne siis tehdään, ei pohdiskella.

Pomo tapansa mukaisesti pihtailee perehdytysajan kanssa, joten nähtäväksi jää, kuinka kauan mä saan häntä perehdyttää. Toivottavasti vähän pidempään, mikä suunnitelma on. Tällä hetkellä tuo mies on meillä suorittamassa opiskeluihinsa liittyvää harjoittelua, ja sitten ilmeisesti jossain vaiheessa hän siirtyisi minun saappaisiini. Mua jännittää, että jos perehdytysajasta tulee kovinkin lyhyt, niin hän ei sitten saa hommia kunnolla tehtyä ja minua odottaa loman jälkeen hirmuinen asioiden selvittely.

Mutta toivotaan, että asiat järjestyvät. Niinkuin ne yleensä järjestyvätkin.

Nyt aloitan viikonlopun viettämisen. Pitsataikina on nousemassa - teen sitä ihanaa jauhelihapitsaa - ja illemmalla tietenkin katsomme Suomen peliä. Odotan kuitenkin ennen kaikkea sitä ihanaa hetkeä, kun saa laskea päänsä tyynyyn ja nukkua pitkät yöunet! Huoh... Onneksi, oi onneksi, niitä lapsia ei olekaan ja nuo unet minulle suodaan.

Tänään on ollut hankala päivä. Koskee. Sattuu. Tuntuu niin pahalta. Niin pahalta, että voisin oksentaa. Jos se veisi tämän pahan olon pois. Mutta eipä taida viedä.

Tuntuu pahalta tuon hemmetin äitienpäivän takia. Kun minä en sitä voi viettää, vieläkään. Ja kaikki muut voivat.

Tuntuu niin pahalta ne kaikki tekstit Facebookissa "Maija Meikäläinen viettää onnellisena ensimmäistä äitienpäiväänsä."  Viettäkää ihan rauhassa, tarvitseeko sitä kaikille julistaa, häh!

Tuntuu pahalta sen hemmetin lapsettomien lauantain takia. Sitä vietettiin eilen. Joka hemmetin tiedotusvälineessä tuli asiaa lapsettomuudesta. Kuin muistuttaen, ettet saa äitienpäivää viettää. Kuin kääntäen puukkoa haavassa.

Pitäisikö tässä alkaa jotenkin viettämään lapsettomien lauantaita? Juhlimaan ihan? Syödä kakkua, ostaa miehelle lahja? Onnea, tänään on lapsettomien lauantai. Onnea, ettet ole tullut isäksi ja olemme edelleen kahden.

Tuntuu niin pahalta huomata, miten anoppikin kärsii, kun ei ole saanut lapsenlasta. Meihin uskottiin, meihin luotettiin, kun me mentiin ajoissa naimisiin. "Kohta ne varmaan tekee lapsia." No eipä olla tehty vieläkään, kuudenkaan vuoden jälkeen. Anoppikaan ei pääse isoäidiksi, eikä minunkaan äitini pääse kokemaan millaista on, kun tytär saa lapsia. Sillä se varmasti on erilaista kuin pojan lapsen saaminen.

Tämä loppupäivä menee varmaan peiton alla murjottaessa. Päivän kruunaa todennäköisesti illalla lätkäpelin tappio, anna mä veikkaan.

En ole moneen päivään jaksanut kirjoitella. Syitä on monenlaisia, mutta suurin niistä on kai se, ettei ole oikein ollut asiaakaan.

Olen jännännyt sitä kutsua sinne Kuopion polille jo pitkään. Tänään selvisi, että siellä on keväisin niin kovaa ruuhkaa, ettei ne vielä ole sitä laittaneetkaan. Höh! Turhaan iloitsin aiemmin, että ennen kesää tapahtuisi jotain. Tuskin nimittäin tapahtuu, ei siltä vaikuta.

Vähän ihmettelin sitä kommenttia, että keväisin siellä on ruuhkaa. Miksi keväisin? Eiköhän sekin ole ihan tavallinen naistentautien poliklinikka, mitenköhän naiset muka oireilevat sen enempää keväällä kuin syksylläkään...

Kovasti olemme miettineet tätä ainaista odotteluakin. Ei tässä ole mitään järkeä. Ei järjen hiventäkään... Silloin, kun tätä projektia aloittelimme, ja tutkimuksiin päätimme lähteä, päädyimme hakemaan julkiselta puolelta apua monienkin syiden takia.

Päällimmäisenä oli tietysti raha. Meillä varsinkin mies on todella tarkka rahasta, ja haluaa miettiä kaikki raha-asiat tarkasti. Yksityisellä rahaa olisi palanut hirveästi - ja eihän siitä lopputuloksesta olisi ollut taetta. Sama kuin olisi heittänyt roskiin ne rahat.

Toinen syy, iso järkisyy sekin, oli se, ettei meidän paikkakunnallamme ole yksityistä klinikkaa, joka hoitaisi lapsettomuusasioita. Olisimme joutuneet lähtemään kauemmas toiselle paikkakunnalle. Se asian ehkä ratkaisikin, jos täällä olisi palvelua ollut, olisimme saattaneet maksaakin vähän enemmän nopeammasta palvelusta.

Ja nyt, joka tapauksessa joudumme lähtemään toiselle paikkakunnalle. Melkein naurattaa. Ei mua tässä mikään muu ärsytä, kuin se, ettei tää asia oikein etene. Aina saa vaan odottaa. Ja odottaa. Ja odottaa. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Mutta se turhauttaa ihan hirmuisen paljon. Se odottaminen. Kun aikoinaan keräsi rohkeutta jopa siihen, että sai otettua itseään niskasta kiinni ja lähdettyä niihin tutkimuksiin. Hakemaan apua tähän ongelmaan. Ja sitten sitä apua ei saakaan. Se jos mikä turhauttaa.

No, minkäs sille voi. On vain oltava kärsivällinen ja odotettava. Koitettava keksiä jotain muuta ajateltavaa...

Meillä on siitä hyvät seinänaapurit, että he eivät ole ikinä kotona. Voimme siis meluta täällä miten haluamme, sillä ainakaan seinänaapurimme ei häiriinny. En oikein tiedä, miksei sitä asuntoa ole laitettu vuokralle, asunnon omistaja kun työskentelee vakituisesti toisella puolella Suomea. Se vaan on tyhjillään.

Jokin aika sitten minulle tuli puhelinyhtiöltä karhukirje. Väittivät etten ollut maksanut laskua. Ihmettelin asiaa kovasti, koska en muistanut, että olisin alkuperäistä laskuakaan nähnyt. Hetken asiaa ihmeteltyäni maksoin sitten laskun myöhästymismaksuineen, ajattelin että ehkä minä olin itse hävittänyt laskun muun postin sekaan, ja siksi se oli jäänyt maksamatta.

Kului viikkoja, kunnes ovikellomme soi. Seinänaapurimme oli tullut käymään asunnollaan, ja sinne oli mennyt meidän postiamme. Muun muassa tuo puhelinlasku. Postinjakaja oli ilmeisesti erehtynyt postiluukusta.

Meillekin on joskus tullut erään toisen naapurimme postia. Kilttinä tyttönä olen kiikuttanut sen naapurimme postiluukusta alas, mutta meidän tapauksessamme kukaan ei oikein voi tuoda meille väärin jaettua postia, koska kyseisessä asunnossa ei asu ketään. Sinnehän olisi voinut mennä vaikka joku tärkeämpikin kirje, joten aika paha moka postinjakajalta. Ei postinjakaja voi luottaa siihen, että ihmiset tarkastavat postinsa ja jakavat ne sitten eteenpäin.

Laitoin postille palautetta tuosta asiasta ja tänään tuli vastaus. Siinä pahoiteltiin kovasti asiaa ja kehoitettiin hakemaan vahingonkorvausta lähimmästä postitoimipisteestä. Ja jännä kohta siinä oli, jotenkin että olen kerrannut postinjakajanne kanssa työohjeet. Tuo kuulostaa ihan siltä että sille postinjakajalle on pidetty ihan niin sanottu puhuttelu asiasta... Tuli melkein paha mieli tuon postinjakajan takia.

Mutta en aio potea huonoa omaatuntoa. Saan minäkin valittaa jos aihetta on.

Tänään juolahti sitten yhtäkkiä mieleeni sekin, että sieltä Kuopion polilta ei ole kuulunut kutsua, vaikka lääkärini täällä kirjoitti lähetteen jo kaksi viikkoa sitten. Mitä jos se kutsukin on mennyt tuonne naapuriin? Voisiko sama postinjakaja tehdä saman virheen kahdesti?

Sitä en saa nyt tietää. Netistä katsoin Kuopion polin puhelinnumeronkin, jos olisin soittanut sinne ja kysynyt, mutta kas kummaa, sinne ei saakaan ihan milloin vaan soitella, ja soittoaika tälle päivälle on mennyt ohi. Täytyy siis jännätä asiaa ensi viikkoon.

Aika pahan virheen on kyllä postimies tehnyt, jos näin on päässyt käymään... Vaikka voihan se olla, että kutsuakaan ei olla vielä lähetetty.

Harvinaista, Vapun päivä ja nousin jo puoli kahdeksan puuron keittoon.

Meillä oli vähän erilainen vappu. Tarkoitus oli viettää tavallista koti-iltaa tv:n ääressä, mutta digiboksi simahti. Täällä ei sitten tv:tä katsella.

Olisimme tietysti voineet käydä hakemassa jonkun leffan, mutta päätimme jättää väliin. Menihän se ilta ilman tv:täkin. Saunoimme ja sen jälkeen juttelimme paljon, kaikenlaisia kuulumisia, asioita, jotka eivät ole kovin tärkeitä ja joita ei ehkä muuten olisi tullut kerrottua. Kuohuvaakin yritimme juoda, mutta sattui olemaan sen verran pahanmakuinen merkki, että jäi puoli pulloa juomatta.

Kävimme jo puoli yksitoista nukkumaankin. Ilmankos ei aamulla nukuttanut kauemmin!

Tänä aamunakaan ei sitten ole tullut tv:n katseluun tuhlattua aikaa. Siksi kai tämä päivä onkin tuntunut niin pitkältä. Kello on vasta yksi, ja olemme tähän mennessä jo syöneet lounaan, käyneet rannalla kävelemässä sekä tehneet polkupyöriin keväthuollot.

Nythän sen näkee, millaista elämä on ilman tv:tä. Monesti olemme miehen kanssa puhuneet (tai lähinnä mies on puhunut, minä olen ajatusta vähän vierastanut) että pitäisi kokeilla elämää ilman tv:tä, esimerkiksi yhden kuukauden. Sitä varmasti ehtisi tehdä vaikka mitä ja voisi olla virkeämpikin. Nyt sitten näyttää tulevan pakon sanelema tauko tv:n katseluun. Jos ei kuukautta, niin ainakin pari päivää. Huomenna viemme kyllä boksin takuuhuoltoon.

Kohta täytynee lähteä appiukon luokse vappukahville ja -simalle. Tästä se virallinen kevät alkaa. Hauskaa vappua ja kevään alkua kaikille lukijoilleni!